Minä omistan hyvät kengät. Ulkonäkö ei ole paras mahdollinen ja kärjestä ovat kuluneet, mutta mukavilta tuntuvat jalassa mukulakivetykselläkin. Eikä niillä astu harhaan, se on selvä.

No, tänään olin kävelyllä kaupungilla niine kenkineni. Kävelin siinä missä muutkin, samaa asvalttia tallasin. Ylitin kadut kuin kuka tahansa, katua ylittävän miehen ilme naamallani. Enkä hymyillyt.

Hymyilyä onkin syytä varoa. Erehdypä väärässä paikassa hymyilemään, niin helposti tulee ventovieraalta turpaan. Sekakäyttäjät ovat tietysti pahimpia, arvaamattomia. Lapsille ei myöskään missään nimessä tule hymyillä, sitä kun on sitten kerrasta pedofiili. Teinit puolestaan sylkevät päälle. Turvallisimpia ovat kotiäidit, mutta kyllä nekin nostelevat kulmakarvojaan. Miettivät, että jonkin sortin hulluhan se on tuonkin oltava.

Mutta mikä minuun tänään meni?

Muistin nimittäin siinä kävellessäni, kuinka kyyninen ystäväni Ossi kerran kertoi, että häntä vastaan oli kävellyt nainen ja työnnellyt lastenvaunujaan. "Anteeksi", Ossi oli kysynyt hetken mielijohteesta, "mahtaakohan se arvon rouva tietää, kun nyt on sieltä päin tuloillaan ja tuntuu seutua enemmän käsittävän, että mihinkähän minä olen menossa?"

Nainen oli valahtanut tyystin hiljaiseksi. Ei ollut saanut sanaakaan suustaan. Ossi oli kohteliaan anteeksipyytävänä odottanut neuvoa, mutta sitä ei ollut koskaan tullut. Niinpä oli Ossi lopulta nostanut hattuaan, kumartanut ja kauniisti kiittänyt. Mutta ikinä ei ollut nauranut, ei silloin eikä myöhemminkään.

Ehkä raivoni johtui tuosta muistosta.

Sillä vastaani juuri silloin, niissä muisteluissa, tallusti mies, jolle jostakin syystä ajattelemattomuuttani hymyilin ja nyökkäsin. Mies tyrmistyi tempustani. Hän ei selvästikään lainkaan hyväksynyt käytöstäni, vaan katsoi minua kuin olisin joku aivokääpiö, ja niin minulla petti hermo.

"Mitä helvettiä", huusin, "mikä on miehessä vikana, kun ei mies huomaa että aurinko saatana paistaa?!!"

Mies hämmentyi ja vilkuili pilvistä taivasta ja änkytti että eikö ennemminkin kohta ala sataa, mutta minä en piitannut. "Aurinko paistaa, paistaa, paistaa", huusin ja intin. "Minulla aurinko paistaa, katso!" Osoitin kasvojani ja hymyilin miehelle lujempaa tällä kertaa, toisin sanoen irvistin niin vihaisesti, että herkemmältä kaverilta olisi päässyt itku.

Vaan tämä mies ei minua kertakaikkiaan ymmärtänyt, ei sitten millään. Sen verran säikähti kuitenkin, että luikki hissukseen lipettiin siitä. Olin jatkaa vielä huutoani, mutta maltoin mieleni. Hieman sentään heristin perään vielä nyrkkiäni. Nolotti jo kyllä oma käytökseni, mutta loppuun saakka oli vedettävä.

Niinpä niin. Hymytön kansa. Turha täällä on kenellekään hymyillä, sama kuin hymyilisit eteisen matolle.

Ei, jos haluat sopeutua, niin parempi on käyttäytyä kuten muutkin.

Pyyhkiä eteisen mattoon vain jalkasi.