Junan ravintolavaunut ovat erikoisia paikkoja.

Ne ovat nimittäin paikkoja, joissa tapaa ihmisiä, joita ei muuten tapaisi koskaan. Ravintolavaunuissa eri yhteiskuntaluokat sekoittuvat. On raviohjastajaa ja kirjailijaa, linnakundia ja kiihkouskovaista. On opiskelijaa, on eläkeläistä. On duunaria ja työtöntä, maajussia ja kaupunkilaista. Oikeastaan vain herrat puuttuvat. Herrat eivät kulje junalla, herrat lentävät. Tai sitten ajavat mersuillaan.

Kerran istuin ravintolavaunussa samassa pöydässä kahden vanhemman naisen kanssa. Naiset löyhkäsivät halvalta hajuvedeltä ja olivat ennenkin istuneet ravintolavaunuissa, sen näki heidän kasvoistaan. Tunsin oloni hieman tukalaksi ja yritin kaikin keinoin välttää katsekontaktia, mutta rouvat halusivat pikkuhiprakassaan välttämättä tehdä tuttavuutta. Niinpä sitten annoin tahdikkuuttani heille periksi. Nyökkäilin ja vastailin heidän uteluihinsa – kohteliaasti, mutta lyhyesti.

Pian lihavampi naisista alkoi retostella, että linnassa olivat ensi kerran tavanneet. Linnalla hän tarkoitti vankilaa, ei suinkaan presidentin kekkereitä. Vankilassa naiset olivat toisiinsa tutustuneet ja sittemmin ystävystyneet, kertoneet elämäntarinansa toinen toiselle tiilenpäiden lueskelun ohessa. Ja vaikka he olivat vapautuneet eri aikaan, ystävyys oli jatkunut ja pysynyt tiiviinä siviilissäkin.

Muodon vuoksi kysäisin, mistä kolttosesta naiset olivat linnaan joutuneet. En ollut utelias, mutten keksinyt muutakaan kysyttävää. Pahaksi onnekseni lihavampi innostui aiheesta.

"Meikähän on niinsanotusti talousrikollinen. Varas siis toisin sanoen. Mulla oli pieniä rötöstelyjä aiemminkin takana, mutta kiinni mä jäin kun mä olin lakitoimistossa siivoojana. Hartmann & Hartmann, se oli lakitoimiston nimi. Niillä on aina tuollaisia nimiä. Ei putkimiehet tai kukkakauppiaat tuollaisia nimiä käytä. No mut joka tapauksessa, yhtenä iltana niillä oli jäänyt kassakaappi auki. Eikä meikä malttanut. Meikä vei sieltä käteiset ja arvopaperit. Mut lakitoimistoihin ei kannattais sekaantua, sen mä opin siitä. Niille kun jää kiinni, niin ne panee sut todella kärsimään. Ne keksii niin monta pykälää, mitä vastaan oot rikkonut, että vaikka sais raastuvassa puolet kiistettyä, niin jäljelle jää vielä melko liuta. Siitä napsahti mulle pitkähkö kakku."

Lihava vaikeni ja minä teeskentelin kiinnostunutta. "Jaa", sanoin nyökkäillen. Lihava jatkoi: "Joo, meikä on aika tavis ryöstelijä, mut toi", hän osoitti ystäväänsä, "toi sentään sai linnaa taposta!"

Laihempi häkeltyi hieman. En tiedä hävettikö häntä rikos vai kehuminen. Joka tapauksessa hän oli kaino puhuessaan: "No joo... mut Keijonen itse kerjäsi sitä. Kato kun mähän olin parturi-kampaaja ennen. Ja Keijonen oli mun asiakas. Niin mulla vaan... No, Keijonen oli niin läpeensä kaksmielinen tyyppi, että kerran mulla naksahti. Onko tytön torttu lämpöinen, se kyseli multa aina, kelpaiskos sitä maistaa? Tai sit niin kuin olisin ollut auto: Onko tytön hydrauliikka kunnossa, miten olis pieni koeajo? Vielä mä ne ehdottelut kestin, mutta se tytöttely... Se ei paljon naurattanut."

Laiha hiljeni mietteisiinsä. Lihava odotti jatkoa, mutta kun sitä ei kuulunut, hän avasi itse suunsa. "Sit toi yks päivä vaan tappo Keijosen", hän täydensi kertomuksen minulle, "yksitoista iskua miekkosen rintaan, saksilla. Fiskarsseilla."

Lihava kääntyi taas laihaan päin. Laiha ei sanonut mitään. Lihava tönäisi laihaa hieman käsivarteen. "Häh", hän sanoi kiusoitellen ja ehkä jopa kateellisena, "eikö ne ollutkin fiskarssit, häh?"

"Vittu!" laiha kimpaantui ja korotti pahaenteisesti ääntään, "mitä vitun väliä?! Sakset ku sakset!"

"Niin, mut lehdessä luki et fiskarssit", lihava sanoi loukkaantuneesti.

Hörppäsin nopeasti kahvini loppuun, tilanne alkoi kuumottaa. En halunnut jäädä orastavan riidan keskelle. Nousin ja kiitin kohteliaasti seurasta. Poistuin tupakkavaunuun.

Eipä tupakkavaunu kuitenkaan pelastusta tarjonnut. Tupakkavaunu ei nimittäin järin paljon poikennut junan ravintolavaunusta. Ei ihmisiltään. Vieressäni istui mies, joka autuaasti hymyillen kertoi aina halunneensa vaihtaa sukunimensä Huttusesta Jumalaksi. "Hannu Jumala", hän lausui ylpeänä ja maiskutellen, "joskus ne antavat vielä minun tehdä sen."

Katsoin paremmaksi pysyä vaiti.