sunnuntai, 30. maaliskuu 2008

Libido


Minulla oli aikoinaan työkaveri nimeltä Haba.

Haballa oli voimakas libido. Hän ajatteli lähes yksinomaan seksiä. Vain silloin kun hänellä oli nälkä, hän ei ajatellut seksiä. Ja hän puhui paljon: siitä seksistä.

Ja jos Habaa oli uskominen, hän oli panomies parhaasta päästä. Hän tunsi kaikki maailman temput ja niksit, osasi asennot ja jaksoi kuin höyryveturi. Kaikki naiset voihkivat ja ulisivat hänen kyydissään... Jokainen mies olisi epäilemättä halunnut olla kuin Haba.

Eikä Haballe kelvannut kuka tahansa. Haba valitsi kermat päältä ja jätti pohjasakan nauttimatta. Naisen tuli olla upea, kaunis kasvoiltaan ja kiinteä rungoltaan. Ei, jos nainen oli ruma, tämä ei Haballe kelvannut. Mieluummin hän siinä tapauksessa pani vaikka greippiä...

Toissa viikonloppuna törmäsin Habaan sattumalta monen vuoden jälkeen. Olin lähikapakassa tuopillisella, kun kuulin nimeäni huudettavan. En ollut tunnistaa Habaa, niin pahaan kuntoon hän oli itsensä saattanut, mutta tunnistin kumminkin. Hän pyysi minut pöytäänsä. Menin. Haba oli humalassa kuin ankka.

Hetken kuluttua Haba alkoi yhtäkkiä itkeä. Säikähdin moista käytöstä ja ajattelin suksia kuuseen siitä, mutten suksinut. Jäin ja tahdikkaasti utelin, mikä oli hätänä, voisinko jotenkin auttaa?

Haba alkoi vuodattaa. Hän puhui sekavia lauseita, hypähteli käsittämättömästi asiasta toiseen, enkä kyennyt aluksi seuraamaan häntä. Lopulta kaiken sen itkun keskeltä Haba valaisi asiansa onnistuneesti: ”Mä olen impotentti, mulla ei enää seiso.”

Haba jatkoi tarinaansa, ja vähän kerrallaan ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Kolmisen vuotta sitten Haba oli ollut vielä täydessä terässä. Hän oli bongannut upean naisen, joka oli tunnustanut olevansa neitsyt. Haba oli liponut huuliaan: neitsyt, siinäpä oli saalis.

Neitsyt oli kuitenkin ennen Haballe antautumistaan esittänyt ehdon: hän halusi vain luonnollista seksiä. Haba ei ollut ymmärtänyt lainkaan, mitä neitsyt tarkoitti, mutta oli suostunut mukisematta: luonnollista seksiä, samapa se. Se oli ollut virhe. Mikään ei ollut auttanut, Haba oli koettanut kuvitella vaikka mitä irstaita, mutta seisomaan hän ei ollut kaluaan saanut.

”Se nainen oli noita”, Haba sanoi minulle kauhun katse silmissään. ”Ja tiedätkö mikä oli pahinta?” hän kysyi. ”No?” utelin. Haba katsoi minua pitkään ja herkeämättä silmiin, ennen kuin vastasi: "No sen kauhean yrittämisen jälkeen se saatanan noita totesi: Siinäkö se sitten oli? Siinäkö se sitten oli?! Mieti! Sen jälkeen mulla ei oo naisen kanssa seisonut”, Haba lopetti.

Toki Haba kävi minua sääliksikin. Mies oli aina halunnut hallita tilanteet, olla saalistaja. Sitten hänestä oli hetkeksi tullut saalis, ja metsästäjän kyky oli hävinnyt sen siliän. Kyllä se säälitti.

Mutta sitten ajattelin, että Haba oli saanut naisista jo oman osansa. Nyt jäi enemmän tilaa muille. Niinpä en sanonut lohdun sanaa, nousin vain pöydästä ja nyökkäsin hieman.

”Siinäkö se sitten oli?” totesin nuivasti ja kävelin vastausta odottamatta pois.

maanantai, 24. maaliskuu 2008

Hullu tuuri


Elämä on jatkuva sarja kuolemanvälttämistä.

Koin sen itse tänä aamuna, kun imuroin. Kompuroin kesken kaiken ja kaaduin johtoihin. Hammas katkesi ja kolme kylkiluuta murtui. Kuinka voi mies rikkoa itsensä noin pahasti imuroidessa, lääkärikin ihmetteli, kun olin raahautunut terveyskeskukseen.

Takaisin kotiin palattuani mietiskelin asiaa. Muistin erään pienen lehtijutun miekkosesta, jonka päähän oli pudonnut kuudennen kerroksen ikkuna. Kokonainen ikkuna jumalauta, kehyksineen kaikkineen, kuudennesta kerroksesta asti. Sitten painelin kirjahyllylle. Otin Guinnesin ennätystenkirjan ja selasin sitä. Kirja tiesi kertoa amerikkalaisesta metsänvartijasta, joka oli selvinnyt seitsemästä salamaniskusta. Pahimmat kilpailijat olivat päässeet vasta kolmeen.

Tuli siinä mieleeni, kuinka tupakaverini Klint teloi itsensä armeijassa. Miehiä oli käsketty seisomaan hiljaa rivissä, ja me seisoimme, alokas Klintkin. Klintille hiljaa seisominen oli kuitenkin tuskallista. Hänellä oli heinänuha ja häntä aivastutti pirusti. Hän teki parhaansa pidättääkseen, mutta aurinko tuli esiin pilven takaa. Lähetti yhden säteistään Klintin silmään. Eikä alokas Klint voinut mitään. Hän aivasti, aivasti aivan mahdottoman hillittömän aivastuksen. Rivi repesi nauruun, mutta Klintiltä katkesi verisuoni päästä. Ja aivoverenvuoto johti neliraajahalvaukseen...

Niinpä niin, joillakin tuntui tuuri olevan kurjempaa. Mutta toisinpäinkin saattoi onni potkia.

Maaninen ystäväni Kimmo kertoi kerran kotibileistä, joissa oli sattunut hurja tilanne. Pippalot pidettiin neljännessä kerroksessa, ja tupakkatauot asunnon parvekkeella. Parveke ei kuuleman mukaan ollut mitenkään erityisen vaarallinen, siinä oli korkeahkot kaiteet ja se oli osittain talon ulkoseinien lomassa. Ei siis välttämättä ollut mitenkään parvekkeen vika, kun yksi juhlijoista yhtäkkiä kummallisesti horjahti, kierähti kaiteen yli ja putosi.

Oli pimeää, eikä kukaan nähnyt mihin kaveri osui. Kuului vain huutoa ja tömähdys.

Parvekkeella syttyi hitonmoinen paniikki. Ihmiset kiljuivat kilpaa ja joku meinasi hypätä jo peräänkin. Osa lähti rynnimään rappusiin. Maaninen ystäväni Kimmo oli ensimmäisten joukossa alhaalla. Ulko-ovea ei kuitenkaan kukaan ehtinyt avata, kun sieltä jo tepasteltiin sisään. Näky oli pudottaa todistajat persiilleen.

"Huh", pudonnut kaveri sanoi hetken oviaukossa äimisteltyään ja katsoi sitten nahkatakkiaan. "Vähän paskanen", hän totesi ja alkoi pyyhkiä havaitsemaansa irtolikaa.

Niin, tuuria oli monenlaista. Joku käveli avonaisen tiskikaapinovenkulmaan ja kuoli, toinen tippui lentokoneesta ja jäi henkiin.

sunnuntai, 24. helmikuu 2008

Tunnetyhmä


Minä olen aina ollut pikemminkin tunnetyhmä kuin tunneälykäs.

Tunteeni ovat usein pahasti hukassa ja sekaisin. Tuskin erotan suuttumuksen syyllisyydestä, tai vihan kateudesta. Huonoimpani päivinäni sekoitan nälän surumielisyyteen. Usein olen myös turhaan luullut rakastuneeni. Humalassa varsinkin, tuntuu että rakastun aina johonkuhun, vaikka totuus on, että minua luultavasti vain kusettaa. "Ei se rakkautta ollut vaan kusihätä!" Älyvapaata ja tunnevajaata elämää siis kaikki tyynni.

Vaan on minullakin hetkeni.

Yhtenä päivänä tässä koin nimittäin oikein kunnon tunneälynväläyksen.

Kuljeskelin kaupungilla jonninjoutavilla asioilla, kun äkkiä hoksasin olevani aivan vallattoman hyvällä tuulella. Nauratti siinä melkein ja mahassa kihersi, niin mukavalta olo tuntui. Rupesin sitten ihmettelemään, mistä mainio tuuleni oikeastaan johtui? Muistelin mitä olin viime hetkinäni miettinyt, kelasin äskettäisiä ajatuksiani taaksepäin. Lopulta löysin syyn. Siinä se oli, tuo ajatus oli selvästi aiheuttanut ihanan oloni. Olin tyytyväinen, kun sain selvitettyä asian.

Jatkoin kävelyäni, mutta kas kummaa, hyvä tuuleni olikin yhtäkkiä tipotiessään. Ei ripaustakaan ollut ilontunnetta jäljellä, ja mitä paremmin sen tiedostin, sitä vihaisemmaksi tulin. Olin mokannut selvästikin. Olin miettinyt asiaa liikaa, analysoinut hyvän tuuleni puhki. Tiedostus asiasta oli jäljellä, mutta varsinainen tunne oli kadonnut. Olin syystäkin harmistunut.

Silloin se iski, tunneälynväläys kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mikä väläys? Tunne jotenkin siitä, että onni on. Että elämä on. On nyt-hetki ja vain siihen voi vaikuttaa. Ja vaikka kyseinen hetki onkin samantien historiaa, on se kumminkin ainoa keino elää elämäänsä eteenpäin. Ja kuitenkin se hetki on myös koko ajan läsnä.

Ajatus oli simppeli, mutta tunteena se oli jotenkin hätkähdyttävä. Mietin että tämän täytyi olla sitä tunneälyä. Nyt-hetki, koko maailma, kaikki. Siihen tuli tarttua.

Panin tupakaksi.

lauantai, 19. tammikuu 2008

Hymy


Minä omistan hyvät kengät. Ulkonäkö ei ole paras mahdollinen ja kärjestä ovat kuluneet, mutta mukavilta tuntuvat jalassa mukulakivetykselläkin. Eikä niillä astu harhaan, se on selvä.

No, tänään olin kävelyllä kaupungilla niine kenkineni. Kävelin siinä missä muutkin, samaa asvalttia tallasin. Ylitin kadut kuin kuka tahansa, katua ylittävän miehen ilme naamallani. Enkä hymyillyt.

Hymyilyä onkin syytä varoa. Erehdypä väärässä paikassa hymyilemään, niin helposti tulee ventovieraalta turpaan. Sekakäyttäjät ovat tietysti pahimpia, arvaamattomia. Lapsille ei myöskään missään nimessä tule hymyillä, sitä kun on sitten kerrasta pedofiili. Teinit puolestaan sylkevät päälle. Turvallisimpia ovat kotiäidit, mutta kyllä nekin nostelevat kulmakarvojaan. Miettivät, että jonkin sortin hulluhan se on tuonkin oltava.

Mutta mikä minuun tänään meni?

Muistin nimittäin siinä kävellessäni, kuinka kyyninen ystäväni Ossi kerran kertoi, että häntä vastaan oli kävellyt nainen ja työnnellyt lastenvaunujaan. "Anteeksi", Ossi oli kysynyt hetken mielijohteesta, "mahtaakohan se arvon rouva tietää, kun nyt on sieltä päin tuloillaan ja tuntuu seutua enemmän käsittävän, että mihinkähän minä olen menossa?"

Nainen oli valahtanut tyystin hiljaiseksi. Ei ollut saanut sanaakaan suustaan. Ossi oli kohteliaan anteeksipyytävänä odottanut neuvoa, mutta sitä ei ollut koskaan tullut. Niinpä oli Ossi lopulta nostanut hattuaan, kumartanut ja kauniisti kiittänyt. Mutta ikinä ei ollut nauranut, ei silloin eikä myöhemminkään.

Ehkä raivoni johtui tuosta muistosta.

Sillä vastaani juuri silloin, niissä muisteluissa, tallusti mies, jolle jostakin syystä ajattelemattomuuttani hymyilin ja nyökkäsin. Mies tyrmistyi tempustani. Hän ei selvästikään lainkaan hyväksynyt käytöstäni, vaan katsoi minua kuin olisin joku aivokääpiö, ja niin minulla petti hermo.

"Mitä helvettiä", huusin, "mikä on miehessä vikana, kun ei mies huomaa että aurinko saatana paistaa?!!"

Mies hämmentyi ja vilkuili pilvistä taivasta ja änkytti että eikö ennemminkin kohta ala sataa, mutta minä en piitannut. "Aurinko paistaa, paistaa, paistaa", huusin ja intin. "Minulla aurinko paistaa, katso!" Osoitin kasvojani ja hymyilin miehelle lujempaa tällä kertaa, toisin sanoen irvistin niin vihaisesti, että herkemmältä kaverilta olisi päässyt itku.

Vaan tämä mies ei minua kertakaikkiaan ymmärtänyt, ei sitten millään. Sen verran säikähti kuitenkin, että luikki hissukseen lipettiin siitä. Olin jatkaa vielä huutoani, mutta maltoin mieleni. Hieman sentään heristin perään vielä nyrkkiäni. Nolotti jo kyllä oma käytökseni, mutta loppuun saakka oli vedettävä.

Niinpä niin. Hymytön kansa. Turha täällä on kenellekään hymyillä, sama kuin hymyilisit eteisen matolle.

Ei, jos haluat sopeutua, niin parempi on käyttäytyä kuten muutkin.

Pyyhkiä eteisen mattoon vain jalkasi.

torstai, 27. joulukuu 2007

Komero

Minulla kun on tämä Morsian. Asumme yhdessä ja hän on äkkipikainen, niin pirun äkkipikainen. Ja haistelee likaista pyykkiä. Mutta hauskuuttaa minua soittamalla ilmaviulua ilkosillaan toisinaan.

No, tänään hän herätti minut. Ravisteli kyljistä ja sanoi että älä vain makaa siinä. "Nouse ylös. Meidän pitää puhua." Tarttui perhana tukasta ja nosti.

Älämölö siinä olisi helposti syttynyt, mutta fiksuna miehenä päätin välttää sen. Otin peittoni ja marssin vaatekomeroon siitä. Sinne kävin torkkumaan, kyykkypersiilleni.

Morsian tuli tietenkin perässä ja haukkui pataluhaksi. Mölisi kuin palosireeni, äkkipikainen kun on. Läimäytti komeron oven kiinni ja paineli jonnekin. Minne lie teetä keittelemään.

No, minä otin torkut siinä kun en muutakaan keksinyt. Nukahdin, mutta tuskinpa kovin pitkään vetelin. Oli hiljaista kun heräsin.

Mietin, mitä helvettiä aikuinen ukko torkkuu vaatekomerossa. Tuntui pöljältä, mutta en noussut.

Muistin, kuinka maaninen ystäväni Kimmo kertoi salarakkaudestaan sihteeriinsä. Satunnaista seksiä siis harrastivat, maaninen ystäväni Kimmo ja sihteeri. Sihteeri ei ollut kaunis eikä laiha, mutta sihteeri.

Kerran oli käynyt kurja tuuri. Maanisen ystäväni silloinen vaimo oli tullut kotiin liian aikaisin. Oli sekin paikka, hoitaa nyt hommat kotona. No mutta, kuulivat kuitenkin kolinan alakerrasta yläkertaan ja yhdyntä keskeytyi. Pakokauhu nousi ja nopeasti oli löydettävä sihteerille piilo. Vaatekaappi oli ratkaisu: ei ehkä järin omaperäinen, mutta aina käytännöllinen. Aina? Ei tällä kertaa.

Niinpä kun sihteeri yritti astua kaappiin, ei hän yllättäen mahtunutkaan kuin puoliksi sinne. "Mitä nyt", Kimmo kysyi. "Tää on liian kapea, ei tänne mahdu", sihteeri vastasi. "Miten niin ei mahdu, aina kaappiin mahtuu!" "Ei mahdu niin ei mahdu!"

Ystäväni tarttui sihteeriä lantioista. Yritti auttaa ja työnsi. Sihteeri oli saatava kaappiin. "Muijakin hommasi sellaisen soutulaitteen", Kimmo puhisi. "Rupesi dieetille", Kimmo ähisi ja työnsi työntämistään. "Hitto, olis sullekin ollut avuksi tähän tilanteeseen..."

Naps, se oli virhe. Sihteerin yhteistyöhalukkuus katkesi siihen paikkaan. Hän ei edes sanonut mitään, kauhaisi vain vaatteensa kainaloonsa ja tömisteli alakertaan. Marssi ilkosillaan suoraan keittiöön vaimon äimisteltäväksi ja pamautti: "Tajuutsä sisustamisesta mitään lehmä?!"

Kauhistuneelta vaimolta kauppakassit putosivat. Hän tuijotti näkyä suu auki. "Annanko vinkin", sihteeri sihisi. "Hommatkaa isommat kaapit!" Sitten sihteeri kääntyi ja meni, puki vasta ulos päästyään.

Hymyilin muistelulle tovin. En tohtinut nousta. Nukahdin uudestaan. Heräsin vasta kun Morsian avasi oven.

"Vieläkö sinä täällä?!" hän kysyi. "No kun nolottaa...", vastasin. "Mikä?" Morsian kysyi. "No, olla täällä..."

Morsian polkaisi jalkaansa: "Nyt puhutaan!"

Ja sitten puhuttiin, keittiössä.