Minä olen aina ollut pikemminkin tunnetyhmä kuin tunneälykäs.

Tunteeni ovat usein pahasti hukassa ja sekaisin. Tuskin erotan suuttumuksen syyllisyydestä, tai vihan kateudesta. Huonoimpani päivinäni sekoitan nälän surumielisyyteen. Usein olen myös turhaan luullut rakastuneeni. Humalassa varsinkin, tuntuu että rakastun aina johonkuhun, vaikka totuus on, että minua luultavasti vain kusettaa. "Ei se rakkautta ollut vaan kusihätä!" Älyvapaata ja tunnevajaata elämää siis kaikki tyynni.

Vaan on minullakin hetkeni.

Yhtenä päivänä tässä koin nimittäin oikein kunnon tunneälynväläyksen.

Kuljeskelin kaupungilla jonninjoutavilla asioilla, kun äkkiä hoksasin olevani aivan vallattoman hyvällä tuulella. Nauratti siinä melkein ja mahassa kihersi, niin mukavalta olo tuntui. Rupesin sitten ihmettelemään, mistä mainio tuuleni oikeastaan johtui? Muistelin mitä olin viime hetkinäni miettinyt, kelasin äskettäisiä ajatuksiani taaksepäin. Lopulta löysin syyn. Siinä se oli, tuo ajatus oli selvästi aiheuttanut ihanan oloni. Olin tyytyväinen, kun sain selvitettyä asian.

Jatkoin kävelyäni, mutta kas kummaa, hyvä tuuleni olikin yhtäkkiä tipotiessään. Ei ripaustakaan ollut ilontunnetta jäljellä, ja mitä paremmin sen tiedostin, sitä vihaisemmaksi tulin. Olin mokannut selvästikin. Olin miettinyt asiaa liikaa, analysoinut hyvän tuuleni puhki. Tiedostus asiasta oli jäljellä, mutta varsinainen tunne oli kadonnut. Olin syystäkin harmistunut.

Silloin se iski, tunneälynväläys kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mikä väläys? Tunne jotenkin siitä, että onni on. Että elämä on. On nyt-hetki ja vain siihen voi vaikuttaa. Ja vaikka kyseinen hetki onkin samantien historiaa, on se kumminkin ainoa keino elää elämäänsä eteenpäin. Ja kuitenkin se hetki on myös koko ajan läsnä.

Ajatus oli simppeli, mutta tunteena se oli jotenkin hätkähdyttävä. Mietin että tämän täytyi olla sitä tunneälyä. Nyt-hetki, koko maailma, kaikki. Siihen tuli tarttua.

Panin tupakaksi.